40 vuoden sotimisen myötä maastapako ei ole afgaaneille uusi asia. Vuodesta 1980 lähtien maasta on poistunut ainakin 2,6 miljoonaa pakolaista ja maansisäisesti muuttamaan joutuneita oli vuoden 2020 loppuun mennessä yli 3 miljoonaa. Tämän vuoden aikana tahti on luonnollisesti kiihtynyt entisestään. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan yli 550 000 afgaania on joutunut muuttamaan maan sisäisesti vuoden 2021 alun ja elokuun alkupuolen välillä. UNHCR on lisäksi arvioinut (Nebehay & Farge, 2021), että puoli miljoona afgaania pyrkii poistumaan Afganistanista kuluvan vuoden loppuun mennessä.
Suurin osa pakenevista afgaaneista on suuntautunut ja suuntautuu jatkossakin Afganistanin naapurimaihin. Raporttien mukaan esimerkiksi Iranissa on 800 000 ja Pakistanissa 1 400 000 rekisteröityä afgaanipakolaista. Lisäksi maissa on yhteensä 5 miljoonaa rekisteröimätöntä maastaan paennutta afgaania.
Moni länsimaakin on ilmoittanut kasvattavansa pakolaiskiintiötään tai osoittavansa siitä erityisen osan Afganistanista tuleville pakolaisille. Euroopan Unioni on kuitenkin ottanut aremman linjan. Tähän mennessä EU ei ole sitoutunut afgaanipakolaisten vastaanottamiseen. Sen sijaan Eurooppa-neuvosto on 31.8. linjannut, että se haluaa tehdä yhteistyötä ja tukea Afganistanin naapurimaita afgaanipakolaisten vastaanottamisessa.
Useiden medialähteiden mukaan Euroopan komissio aikoo kohdentaa 600 miljoonaa euroa Afganistanin naapurimaille, kuten Iranille, Pakistanille, Tadzikistanille ja Uzbekistanille. Summan on tarkoitus auttaa maita kattamaan niille pakolaisista koituvia kuluja. Lisäksi komissio aikoo jakaa 300 miljoonaa euroa Afganistanille humanitaariseen työhön, jolla pyritään tukemaan etenkin naisia, tyttöjä ja muita haavoittuvassa asemassa olevia ryhmiä (von der Burchard, 2021).
Taloudellisen tuen jakaminen on tärkeää ja tarpeellista, mutta samalla molemmat tuet vaikuttavat hyvin ongelmallisilta. Ensinnäkin Afganistanin naapurimaiden on raportoitu kohdelleen afgaanipakolaisia kaltoin jo aiemmin. Esimerkiksi Iranissa afgaanipakolaisia on pahoinpidelty, heiltä on evätty pääsy koulutukseen sekä tietyille asuinalueille ja lisäksi heidät on pidätetty ja karkotettu maasta ilman asianmukaista käsittelyä (Human Rights Watch, 2013). Vuosien 2019 ja 2021 alun aikana Iranin on raportoitu karkottaneen 1,5 miljoonaa afgaania takaisin Afganistaniin, monet heistä väkisin (Mehrdad, 2021). Myös raportit Pakistanista kertovat hyvin samanlaista tarinaa, sillä afgaanipakolaiset ovat kohdanneet niin poliisien pahoinpitelyä (Human Rights Watch, 2015) kuin pakkopalautuksia (ECRE, 2017). Kirsikkana kakun päällä Uzbekistanin on raportoitu palauttaneen afgaaneja Afganistaniin vielä Talebanin valtaannousun jälkeenkin, saatuaan terrorijärjestöltä vakuuttelut palautettavien pakolaisten huolenpidosta (Dangor, 2021).
Onko siis näiden maiden rahallinen tukeminen paras vaihtoehto? Millä varmistetaan se, että rahat todella päätyvät oikeisiin käsiin ja kohteisiin? Sama ongelma on edessä Afganistaniin suunnitellun taloudellisen tuen suhteen. KD Nuoret otti jo kriisin alussa kantaa siihen, että Suomen on syynättävä Afganistaniin suuntautuvan kehitysyhteistyöhön rahahanojen käytön jatko nyt, kun Taleban on astunut maassa valtaan. Miten EU aikoo varmistua siitä, että 300 miljoonan euron tuki todella kohdistuu haavoittuvassa asemassa oleville eikä sujahda terroristien taskuihin?
Suurin ongelma EU:n suunnittelemassa taloudellisessa tuessa ei kuitenkaan ole se, mitä tehdään, vaan se mitä EU jättää tekemättä. Jos EU ei vastaanota ylimääräisiä pakolaisia Afganistanista, vaan tukee maata ja sen naapureita vain taloudellisesti, vaikuttaa linjaus eettisesti hyvin arveluttavalta. Peseekö EU kätensä Afganistanin kriisistä? Näinkö Eurooppa kunnioittaa perimmäisiä kristillisiä arvojaan, joiden mukaan hädässä olevia autetaan ja tuetaan kaikin keinoin? Tällainen EU vaikuttaa hyvin kylmältä, laskelmoivalta ja sulkeutuneelta. Sellaiselta, jollaiseksi sen ei tule muuttua.