[Teksti julkaistu Turun Sanomissa 17.11.2019]
Muistan, kuinka nuorena poikana koulusta kotiin kulkiessani kävin laittamassa euron, joskus toisenkin, kaupassa tai kioskissa tönöttävään rahapeliautomaattiin. Se tuntui varsin harmittomalta.
On kuitenkin tosiasia, että tänä päivänä Suomessa noin 124 000 ihmiselle tilanne ei ole harmiton. Näiden ongelmapelaajien ja heidän läheistensä myötä rahapelien haitat koskevat lähes miljoonaa suomalaista (Salonen & Raisamo, 2015).
Vaikka pelikoneiden läheisyys ei tehnyt minusta riippuvaista eikä yleisestikään aiheuta jokaisessa riippuvuutta, niin en näe yhtäkään syytä sille, miksi niiden sijainti kaupoissa olisi positiivinen ja perusteltu asia. Varsinkaan, kun ikärajoituksista huolimatta esimerkiksi Helsingissä lähes 90 prosenttia nuorista sai EHYT ry:n tutkimuksen mukaan pelata pelikoneita ilman iän tarkastusta.
Veikkaus toki tukee osalla voitoistaan monenlaisiakin hyviä kohteita. Mutta eikö ole itse asiassa varsin irvokasta, että tämä sinänsä hyviin kohteisiin suuntautuva tuki raavitaan moraalisesti hyvin kyseenalaisella tavalla?
Ensinnäkin THL:n kuluvan vuoden raportin mukaan noin 2,2 prosenttia pelaajista tuottaa puolet Veikkauksen tuotoista. Toiseksi merkittävä osa rahapeleihin kulutetusta rahasta tulee heikossa terveydentilassa ja yhteiskunnallisessa asemassa olevilta ihmisiltä (Salonen et al., 2017).
Kyllä minä voin kolikon jatkossakin pelikoneeseen laittaa. Mikäli sitä todella haluan, voin sen lähikaupan sijaan aivan yhtä hyvin tehdä myös erillisessä pelisalissa. Yhtäkään syytä en keksi sille, miksi pelikoneet tulisi jatkossakin pitää kaupoissa. Mitä yleistä hyötyä ne tuovat meidän kauppareissuihimme?
Mikäli yleisen hyvän tukeminen on lähellä sydäntä, olisi hyödyllisempää antaa se raha suoraan kohteeseen ilman rahapeliautomaatin läpikäyntiä.
Tommi Terä
(kd)